Uudelleenkäyttöön soveltuvat rakennusosat

 

Materiaalikuvaus ja määräarviot

Suomessa syntyy vuosittain noin 2,2 miljoonaa tonnia talonrakennusjätettä (maamassoja ei huomioitu), joka koostuu mm. metalleista, puusta, betonista, tiilistä, pahvista, muovista ja elektroniikkajätteestä (Hämäläinen ja Teriö, 2011; Ympäristöministeriö, 2014). Rakennusjätemäärästä noin 27 % on purkujätettä, 16 % uudisrakentamisessa syntyvää jätettä ja ylivoimaisesti suurin osa, noin 57 % korjausrakentamisen jätettä (Ympäristöministeriö, 2014). Rakennusjätteen kierrätys on tehokas tapa rakentamisen ympäristökuormien vähentämiseksi ja sillä on merkittävä rooli kestävän kehityksen mukaisen rakentamisen tavoitteiden saavuttamisessa. Mitä korkeammassa arvossa (eli lähempänä alkuperäistä käyttötarkoitusta) rakennusosa hyödynnetään, sitä vähemmän häviää siihen sitoutunutta materiaalia, energiaa ja työtä. Monia rakennusosia ja kantavia rakenneosia voikin uudelleenkäyttää sellaisinaan. Uudelleenkäytöllä saavutetut ympäristöhyödyt ovat yleensä sitä merkittävämmät, mitä energiaintensiivisempi, massiivisempi ja raskaampi uudelleenkäytetty rakenne on (Huuhka, 2010).

Osan rakennusjätteistä on arvioitu soveltuvan toisia paremmin uudelleenkäyttöön. Esimerkiksi rakenteiden teräskehyksen, liimatun ja laminoidun puutavaran sekä perinteisen puukehyksen on arvioitu soveltuvan hyvin käyttökelpoisiksi. (Hradil ym. 2014). Pienempiä uudelleenkäyttöön kelpaavia rakennusosia ovat ikkunat, ovet, tiilet, kattotiilet, lattiamateriaalit, kiviuunit, kakluunit, kylpyammeet, pesualtaat, valaisimet, luonnonkivi, kivilaatat, rakenneteräkset ja kattokannatteet. Myös puhallusvillaa voidaan imeä talteen ja uudelleenkäyttää (Poutiainen 2013).

Uudelleenkäyttökelpoisen materiaalin prosenttiosuutta kaikesta rakennusjätteestä on vaikea arvioida, sillä uudelleenkäyttöpotentiaaliin vaikuttavat lukuisat tekijät, kuten rakennusmateriaali, purkumenetelmä ja rakenteiden altistuminen sääolosuhteille. Myös yksittäisten jätejakeiden sisällä uudelleenkäyttöpotentiaalissa on merkittäviä eroja, esimerkiksi rakennuspuusta on eräissä tapauksissa todettu uudelleenkäyttökelpoiseksi 26 % (Höglemeier ym., 2013), toisissa taas peräti 90% (Gustavsson ym., 2006). Puun lisäksi muun muassa betonista hyvinkin suuri osuus voi olla uudelleenkäyttökelpoista, eräässä ruotsalaisessa tapauksessa jopa 80-85 % puretun asuinkerrostalon betonielementeistä havaittiin uudelleenkäyttöön soveltuviksi. 

Uudelleenkäytettäviä osia voidaan olettaa syntyvän pääsääntöisesti purku- ja korjausrakentamisessa. Laskennallisen, rakennettuihin neliöihin perustuvan arvion mukaan pääkaupunkiseudulla syntyi rakennusjätteitä noin 408 000 tonnia vuonna 2016. Tästä oli noin 229 000 tonnia korjausrakentamisen jätettä ja 114 000 tonnia purkujätettä (Pääkaupunkiseudun jätevirrat -palvelu 2017.) Mikäli oletetaan, että korjaus- ja purkujätteestä olisi 50% uudelleenkäyttöön soveltuvaa, saataisiin karkeaksi arvioksi uudelleenkäyttöön soveltuvien osien määrästä noin 172 000 tonnia. Pääkaupunkiseudun laskentamallia soveltaen vastaava määrä Tampereen seudulla olisi 40 000 tonnia ja Oulun seudulla 38 000 tonnia. Turussa on arvioitu syntyvän 199 000 tonnia rakennusjätteitä (V-S liitto 2017), josta siis samoihin oletuksiin nojautuen voidaan arvioida olevan uudelleenkäyttöön soveltuvaa 86 000 tonnia. Todellisuudessa määrästä on mahdotonta antaa tarkkaa arviota ilman käytännön kokemusta.

Innovaatiotarpeet

Kaikkien kuutoskaupunkien alueella koettiin, että uusia innovaatioita vanhojen rakennusosien uudelleenkäytön edistämiseksi kaivataan. Tällaisia ovat mm.

  • Vanhojen rakennusosien kysynnän ja tarjonnan parempi kohtauttaminen esimerkiksi digitaalisen kauppapaikan avulla. Todennäköisesti myös fyysiselle kauppapaikalle tai varastolle on tarvetta.
  • Rakennusosien laadun standardoimisjärjestelmän kehittäminen
  • Erilaisten uusien palvelumallien kehittäminen purkajan ja hankkijan välille
  • Hankintakriteeristön kehittäminen vanhojen rakennusosien käytön mahdollistamiseksi

 

Liiketoimintaan liittyvät haasteet ja mahdollisuudet

Rakennusosien uudelleenkäytölle ei toistaiseksi ole merkittäviä taloudellisia kannusteita, sillä käytettyjen osien kysyntä on heikkoa ja niiden hinta on alhainen (Ympäristöministeriö, 2014). Rakennuksissa käytettyjä elementtijärjestelmiä ei myöskään ole suunniteltu rakennusosien uudelleenkäytön edellyttämää ehjänä purkamista silmälläpitäen, eikä suomalaisilla rakennusalan toimijoilla ole juuri kokemusta ehjänä purkamisesta (Huuhka, 2010; Lahdensivu ym., 2015). Koska ehjänä purkaminen on käytännössä pitkälti käsityötä, rajoittaa kiinnostusta uudelleenkäyttöön myös ihmistyön korkeampi hinta uusiin materiaaleihin verrattuna (Huuhka, 2010). Monet kierrätysmateriaalit ovat rakennusaineina jokseenkin vieraita suomalaisille rakennusalan toimijoille, jotka myös lähtökohtaisesti suhtautuvat ajatukseen rakennusosien uudelleenkäytöstä varautuneesti; arkkitehdeille rakennusosien uudelleenkäyttö voi näyttäytyä suunnitteluvapautta rajoittavana rasitteena, kun taas insinöörit eivät mielellään ota standardoimattomien materiaalien käyttöön liittyviä riskejä (Huuhka, 2010). Suomessa rakennusten ulkorakenteet altistuvat varsin kuluttaville sääolosuhteille ja rakenteiden laatu uudelleenkäytön näkökulmasta on aina selvitettävä tapauskohtaisesti. Sääolosuhteille altistuneet rakenteet eivät usein täytä 50 vuoden käyttöiän vaatimusta, mikä myös rajoittaa mahdollisuuksia ulkorakenteiden uudelleenkäyttöön (Lahdensivu ym., 2015).

Laaja-alaista, ammattimaista liiketoimintaa rakennusosien uudelleenkäyttöön liittyen ei siten juurikaan Suomessa vielä ole. Asiantuntijat arvioivat, että purettavien rakennusten materiaaleista vain alle prosentti käytetään Suomessa uudelleen. Maailmalla, kuten esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Saksassa käytettyjen rakennusosien kaupasta on kuitenkin jo muodostunut bisnestä. Purkukohteet sijaitsevat usein uudisrakennuskohteiden läheisyydessä, jolloin uusiokäyttö voisi onnistua jopa paikallisesti. (Saarinen 2015). Ongelmiksi rakennusjätteen uudelleenkäyttöön on koettu sen hinta, jätteen epäyhtenäinen laatu ja määrä. Myös erot huonekorkeuksissa ja siten rakenteissa voivat tuoda omat haasteensa uudelleenkäyttöön. (Hradill ym 2014)

Rakennusmateriaalien laadun arviointi laboratoriossa on kallista ja nostaa uudelleenkäytön kustannuksia. Kustannuksia olisi kuitenkin mahdollista pienentää standardeilla tai jos tiedot rakennusmateriaaleista saataisiin kulkemaan tulevaisuuden purkajille. 3D-rakennuspiirrustuksiin voisi esimerkiksi jo suunnitteluvaiheessa liittää purkuohjeet ja säilyttää ne tulevaisuuden purkuorganisaatioille. Uusia rakennuksia suunniteltaessa täytyisi miettiä jo niiden purettavuutta ja kierrätettävyyttä. (Saarinen 2015).

Pilottikokeilujen tulosten mukaan uudelleenkäytöllä on myös mahdollista saavuttaa säästöjä. Raahen Kummatissa tehdyssä kokeilussa havaittiin, että kerrostaloista irrotetuilla ja uudelleenkäytetyillä elementeillä saavutettiin 30 % kustannussäästö, kun ne hyödynnettiin myöhemmin autokatoksina. Berliinissä betonielementtejä hyödyntämällä on saavutettu 25% hinnan säästö uudelleenkäytöllä (Saarinen 2015). Päinvastaisiakin arvioita kustannusvaikutuksista on tehty. Myllypuron purkukokeilun lopputuloksena oli, että työmenetelmä oli kustannuksiltaan kymmenkertainen rikkoviin menetelmiin nähden (Huuhka 2010).
 

Lähteet

Gustavsson, L., Pingoud, K. ja Sathre, R. 2006. Carbon Dioxide Balance of Wood Substitution: Comparing Concrete- and Wood-Framed Buildings. Mitigation and adaptation strategies, 11(3): 667-691

Hradil P., Talja A., Wahlström M., Huuhka S., Lahdensivu J. & Pikkuvirta J. 2014. Re-use of structural elements. Environmentally efficient recovery of building components. VTT

Huuhka 2010, Kierrätys arkkitehtuurissa: Betonielementtien ja muiden rakennusosien uudelleenkäyttö uudisrakentamisessa&lähiöiden energiatehokkaassa korjaus- ja täydennysrakentamisessa, Diplomityö 24.3.2010

Hämäläinen, J. ja O. Teriö. 2011. Talonrakentamisen ympäristömittari. Suomen Rakennusmedia

Höglemeier, K., Weber-Blaschke, G. ja Rickhter, K. 2013. Potentials for cascading of recovered wood from building deconstruction- A case study for South-East Germany. Resources, conservation and recycling, 78: 81-91

Lahdensivu, J., S. Huuhka, P. Annila, J. Pikkuvirta, A. Köliö ja T. Pakkala. 2015. Betonielementtien uudel-leenkäyttömahdollisuudet. Tampereen Teknillinen Yliopisto, tutkimusraportti, rakennustekniikan laitos, tutkimusraportti 162

Poutiainen T. 2013. Rakennusjätteen vähentäminen ja hyödyntäminen korjausrakentamisessa. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Insinöörityö.

Pääkaupunkiseudun jätevirrat -palvelu 2017.

Saarinen E., 2015, Uusiouutiset 2/2015.

Varsinais-Suomen liitto 2017. Varsinais-Suomen materiaalivirrat kiertotalouden näkökulmasta.

Ympäristöministeriö. 2014. Rakentamisen materiaalitehokkuuden edistämisohjelma, Ramate-työryhmän loppuraportti. Ympäristöministeriön raportteja 17/2014, toim. Else Peuranen ja Harri Hakaste.